Moikka taas!
Mun tosiaan piti vloggailla sunnuntaina, mutta niin kuin varoittelin, ilta venähti pitkäksi enkä enää kotiin tultuani jaksanut ruveta vloggailemaan. Eilen oli siis suunnitelmissa illalla kuvailla teille uusi video, mutta lähdin kesken koulupäivän kotiin, kun päätin sitten tulla kipeäksi. Tässä olin tän päivän kotona ja en oikein jaksa ruveta höpöttelemään kameralle just nyt, joten vlogin sijaan saatte nyt vähän aamu/ilta/päivälukemista, missä päin maailmaa olettekaan.
Viime viikon maanantaina oli siis laborday, jolloin me pyykkäiltiin ja tehtiin läksyjä sun muuta, koska oli vapaapäivä ja ei ollut mitään suunnitelmia. Se päivä meni oikeastaan siinä, illalla katsottiin leffaa ja syötiin hyvin, koska oli mun nuoremman hostveljen (joka on kuitenkin mua vanhempi) viimeinen päivä kotona ennen lähtöä collegeen.
Tiistaina ei tainnut tapahtua mitään erikoista, koska mulla ei ainakaan oo mitään muistikuvaa mistään erikoisesta eikä mun kalenterissa lue mitään. Joten oletetaan siis näin.
Keskiviikkona oli aamutreenit, tällä kertaa joogaa. En ollut nukkunut edellisenä yönä mitenkään hirveän hyvin ja sen takia nuo aamutreenit ei oikein houkutellut ja ne menikin omalta osaltani vähän pyllylleen. Sen päivän olin aika väsynyt, mutta näitä päiviä tulee aina.
Torstaina oli tasan kuukausi siitä, kun saavuin jenkkeihin. Ajatus siitä tuntui hassulta, koska Suomessa kuukausi on yleensä aika pitkä aika, mutta täällä se aika oli mennyt kuin siivillä. Mulla ei varmaan koskaan ole ollut elämässäni näin tapahtumarikasta kuukautta ja vaikka toi päivä ei ollut mitenkään erikoinen, oli sillä mulle suuri merkitys. Tuona päivänä cross country treeneissä tajusin myös syyn sille, miksi aloitin lajin mitä olen Suomessa aina vältellyt; joukkuehenki. Polveni oli alkanut vaivata taas edellisissä xc treeneissä (mä ja mun mummovaivat) ja noissa torstain treeneissä mun polvi alkoi taas väsyä, mutta pari muuta juoksijaa otti mut mukaansa juoksemaan ja sai mut jaksamaan loppuun asti pysähtymättä. On se ihmeellistä miten muiden ihmisten avulla pääsee pitkälle.
Perjantaina oli taas tosi väsynyt aamu, koska herätyskello soi 5.30am ja oli taas aamutreenit edessä. Tällä kertaa me vesijuostiin taas se reilu tunti ja menin sitten väsyneenä kouluun. Meillä oli kuitenkin ekstralyhyet tunnit (33min) ja ekstralyhyt päivä, joten pääsin jo klo 1.04pm. Olin sopinut tapaavani hostsiskoni koulun ulkopuolella lähteäkseni Starbucksiin heidän kanssa, mutta löysin ensin vaihtarikaverini ja kävelin heidän kanssa hetken matkaa. He kertoivat minulle menevänsä Chicagoon ja kysyivät minua mukaansa, mutta olin jo sopinut menoja, joten en mennyt. Se harmitti kyllä, koska olisin halunnut tutustua muihin vaihtareihin, mutta olin luvannut toista, joten en mennyt.
Menimme siis Starbucksiin ja kävimme myös kirpparilla shoppailemassa ja oi sitä materialismionnea mikä sieltä lähti mukaan. Kävelin nuoremman hostsiskoni Maryn kanssa kotiin sieltä ja juttelimme vähän syvällisempiä asioita tällä kertaa. Se tuntui tosi kivalta, koska opin paljon uutta hostsiskostani ja tajusin, että olemme aika samanlaisia. Kotiin päästyämme alkoi kova ukkosmyräkkä, joten istuimme sisällä ja katsoimme telkkaria niin kauan, kunnes Millie tuli hakemaan minua xc pastajuhliin. Siellä siis söimme ja juttelimme. Tunsin oloni aika ulkopuoliseksi, koska en tuntenut hirveän hyvin vielä monia, mutta onneksi en ollut ainoa uusi joukkueessa, joten kävin sitten sellasia awkwardeja keskusteluja niiden muiden uusien kanssa. Mutta oli ihan mukavaa.
Pastajuhlilta kotiin mennessämme kävimme Millien kanssa ostamassa "xc siskoillemme" pienet lahjat, jotka ovat yleensä energiajuomia, myslipatukoita, hiuspantoja tai jotain, mistä on hyötyä juoksijalle. Eli siis aina ennen juoksukisoja ostamme meidän joukkuesiskoille, jotka arvottiin kauden alussa, jotkut lahjat ja kirjoitamme pienet tsemppiviestit.
Lauantaina siis oli ensimmäiset juoksukisat. En juossut, koska olin vasta saanut viimeiset paperini toimitettua ja polveni oli siinä kunnossa, että ei tehnyt hyvää juosta. Olin siellä siis kannustamassa muita ja tutustumassa ihmisiin. Siellä oli ihan hauskaa ja koska tykkään kilpailuista, löysin itsestäni halun juosta. En kuitenkaan juossut, niin kuin sanoin, koska en ollut virallisesti joukkueen papereissa. Kisojen jälkeen tulin kotiin ja olin ihan kuolemanväsynyt, vaikka en ollutkaan juossut. Lepäilin loppupäivän, koska seuraava päivä ei ollut mitenkään tätä rentouttavampi.
Sunnuntaiaamuna brasilialaisen vaihtarin, Manuellan, hostisä tuli hakemaan minua klo 7.00am Hinsdaleen, josta lähti pakettiauto klo 7.30am kohti Michigania. Meitä oli seitsemän vaihtaria ympäri maailmaa; Robin Ranskasta, Lorenz Sveitsistä, Manuella Brasiliasta, Laura Colombiasta, Katka Slovakiasta, Mizuho Japanista ja minä Suomesta, yksi Rotex (entinen vaihtari) Dennis, joka oli Brasiliassa vaihdossa ja muutama aikuinen vastaava. Jo autossa aloitimme koulutukset, jotka jatkuivat saavuttuamme lakehouselle. Kuitenkin vähän syötyämme pääsimme taas tubailemaan ja vesihiihtämään ja vaikka mitä muuta. Päivä oli hauska ja olisimme halunneet, että reissu olisi toteutettu alkuperäisellä suunnitelmalla, eli lauantai-sunnuntai, eikä vain sunnuntai. Ryhmäydyimme mukavasti ja opimme laskemaan viiteen monella eri kielellä sekä saimme tietää, että Laura on Shakiran serkku. Kaikenlaisiin ihmisiin sitä tutustuu, kun matkustaa.
En nyt kerro hirveästi mitään maanantaista ja tiistaista ennen sunnuntaita, koska ne ovat jo osa tätä viikkoa eli ensi sunnuntain postaukseen kuuluvaa. Sanon kuitenkin vaan, että mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, olen vaan katsonut Netflixiä ja syönyt. Se siinä oikeastaan.
Nyt olen muuten alkanut ymmärtämään, miksi vaihtarit lihovat niin paljon. Jotenkin kun tänne toiseen maahan tulee, tulee vahingossakin syötyä ihan kokoajan. Nytkin mulla on tässä vieressä suklaalevy ja yritän taistella syömistä vastaan. Muutenkin tämä ruoka on täällä niin taivaallisen hyvää, etten pysty olla syömättä. Mun hostäiti varsinkin on niin hyvä kokki, että oon oppinut syömään vaikka minkälaista ruokaa. En osaa nimetä yhtäkään ruokalajia, mistä en olisi pitänyt. Yksi syy syöpöttelyyn on varmaankin koti-ikävä, milloin suomalaista suklaata tulee mässytettyä vähän enemmän kuin liikaa. Ja ihan muutenkin. En halua edes ajatella kuinka monta suklaalevyä oon syönyt täällä ollessani. Vielä 10kk loputonta syömistä jäljellä...
Fiilikset nyt on vähän ristiriitaiset. Nyt tässä, kun kuukauden raja on mennyt rikki, on alkanut tajuta, ettei tää ole mitään lomaa tai väliaikaista, vaan että täällä oikeasti nyt ollaan se vuosi. Tänään varsinkin, kun on ollut vähä liikaa aikaa miettiä, on välillä tullut sellainen paniikkifiilis siitä, mutta samaan aikaan pelkään täältä lähtemistä. Olen nyt jo saanut muutaman sellaisen ystävän, joita tiedän ikävöiväni ihan liikaa, kun tulen takaisin kotiin. Joten lohduttaudun sillä, että tämä ikävä on vielä helppoa ikävää; tulen kuitenkin näkemään ikävöimäni ihmiset ihan pian. Nämä jotka täällä jenkkien päässä ovat, noh, niistä en sitten tiedä kun täältä lähden. Mutta se on sitten sen ajan murhe, vaikka sitä välillä nyt murehdinkin.
Olen myös tajunnut, miten huono tytär ja sisko olen välillä, tai no oikeastaan koko ajan. En halua mennä yksityiskohtiin näin avoimessa blogissa, mutta toista sisarsuhdetta ja perheen toimintaa seurattuani olen tajunnut, että olen aina syytellyt muita kaikesta, vaikka olen itse ollut lähes aina se ongelman aiheuttaja. Joten nyt pahoittelen julkisesti varsinkin siskolleni siitä, että olen ollut varmasti maailman rasittavin ja inhottavin sisko, kun en ole arvostanut tarpeeksi sitä, miten ihana ja rakas sisko mulle on annettu. Kaikki tää rasittavuus tulee vaan siitä, että olen aina kadehtinut sitä, miten sä osaat olla oma itsesi ja olla täydellinen juuri sellasenaan, vaikka uskon että sä et edes itse huomaa sitä. Nyt tässä kirjoittaessani tajusin miten kova ikävä mulla sua onkaan, oot maailman täydellisin sisko, kiitos siitä, että oot jaksanut mua urheesti näin kauan. Mä lupaan että kun tuun takasin, saat täältä maailmalta paljon paremman siskon, joka osaa arvostaa sua ja piikittelyn sijaan sanoa sulle päin naamaa, että oot oikeesti yksi lahjakkaimpia ja kauneimpia ihmisiä ketä tunnen, sisältä ja ulkoa. Ja mä voin sanoa tän, koska oon elänyt sun kanssa tosi tiiviisti 17 vuotta. Nyt tää on ensimmäinen kerta, kun ollaan oltu yli kuukausi erossa toisistamme ja ymmärrän jo nyt, mikä arvo sillä on, että mulla on tälläinen sisko. Kiitos <3
Ja mun rakkaille vanhemmille myös kiitos siitä, että ootte antaneet mulle tälläisen mahdollisuuden oppia asioita ihan vain arjestakin näin hienolla tavalla ja siitä, että niinä hetkinä kun olin valmis perumaan tämän vaihdon, te jaksoitte potkia mua maailmalle ja kannustaa mua lähtemään, vaikka se ei ollut teillekään helppoa. Vaikka tää aika saattaa välillä tuntua pitkältä, niin mä tiedän että tekin tiedätte, että tää tekee meille kaikille niin hyvää. Tekin saatte aivan uudenlaisen tyttären takaisin täältä 10kk päästä. Kiitos <3
Nyt tuli tunteellista tekstiä. Ens sunnuntaina toivottavasti vlogia, jos tilanne vaatii, niin kirjoittelen. Kattellaan.
-Rosa
