Moikka!
Tässä tulee mun ensimmäinen videopostaus, koska olin niin laiska etten jaksanut kirjoittaa. Olkaapa hyvät, nauttikaa 23min seurasta mun höpöttävän naaman kanssa!
-Rosa
tiistai 26. elokuuta 2014
perjantai 15. elokuuta 2014
11 päivää takana
Moikka jälleen!
Kuten ootte ehkä huomannut, lopetin ton tekstien kääntämisen englanniksi, koska aattelin että kyllä tää nyt ihan suomella saa mennä, koska varmaan suurin osa lukijoista on suomalaisia.
Nyt on siis mun laskujen mukaan 11 päivää vietetty Amerikan mantereella, mutta ei tosiaan yhtään tunnu siltä, että oisin vaan noin vähän aikaa ollut täällä. Samaan aikaan aika on mennyt tosi nopeesti, mutta samalla taas tuntuu siltä, että oisin ollut täällä ikuisuuden. Ristiriitanen fiilis, mutta en oo ainoa jolla on tälläinen fiilis, näin oon ainakin kuullut.
Viime tekstissä kirjotin siis siitä, kun olin New Yorkissa. Tasan viikko sitten, viime torstaina siis kotiuduin tänne Oak Parkiin, ihan Chicagon juureen. Jos menee oikeeseen kohtaan niin näkee pilvenpiirtäjiä downtownista. Elämä täällä rapakon toisella puolella on alkanut ihan mukavasti. Perhe on supermukava ja meillä on samanlainen huumorintaju, joten tullaan kaikki tosi hyvin toimeen, joka on tosi hyvä juttu. Talo on kiva ja mun huone on aivan ihana, tää maalattiinkin mua varten.
Päivät on kuluneet tosi hyvin, mulle yritetään keksiä hirveesti tekemistä, vaikka en aina sitä niin paljoa kaipaisikaan. Oon jo ehtinyt käydä downtownissa (Chicagossa), shoppailla kolmessa eri ruokakaupassa kahden tunnin sisällä (toisin sanoen syöden näytteitä hostsiskon kanssa), pelata tennistä, ottaa ekan jenkkitanssituntini, syödä liikaa, lenkkeillä, shoppailla, ottaa seniorkuvan, rakentaa ikean kaappeja... tässä on ehtinyt paljon. Paljon on kuitenkin vielä nähtävää ja tehtävää, onhan tässä vielä vuosi aikaa.
Eilisen ehkä vähän huonomman päivän jälkeen oli tosi kiva päivä. Aamulla mentiin mun hostsiskon Gracen kanssa hakemaan mulle koulusta kirjat, ID kortti, liikkapuku, kaappi ja vaikka mitä muuta. Oli kiva käydä taas eksymässä koulussa (se on valtava paikka), koska sain nähdä tulevia koulukavereitani (okei, mun ikäsiä tuolla on n. 800, joten vaikeampi homma sanoa nyt kenestä heistä tulee kavereitani). Tuon jälkeen lueskelin kirjaa ja kävin avaamassa pankkitilin rotaryihmiseni Lesleyn kanssa. Törmäsin pankissa myös rotaryklubini ihmisiin, joita oli mukava tavata.
Lueskelin tuon jälkeen kirjaa parisen tuntia, jonka aikana myös suunnittelin lenkille menemistä, mutta sitähän sanotaan että suunnitelmien on tapana muuttua. Nimittäin lähdimme Oak Parkin keskustaan, josta ostimme jokaiselle neljä lippua, joilla sai käydä lähes missä tahansa Oak Parkin ravintolassa hakemassa pienen annoksen tiettyjä ruokia ja syödä sen niiden lippujen hintaan. Menimme sinne hostveljieni ja -vanhempieni kanssa. Kokemus oli hauska; söimme ruuat katukivetyksellä. Sää oli kaunis ja ruoka hyvää, joten mikäs siinä.
Ruuan jälkeen hostäitini lähti kävelemään kotia kohti, kun minä taas jäin hostveljieni ja hostisäni kanssa katsomaan leffaa Guardians of the Galaxy. En itse yleensä katso tollasia supersankarileffoja, mutta tuo oli ihan hauska. Nyt sitten saavuin sieltäkin kotiin ja tässä kirjoittelen.
Yleinen fiilis tähän mennessä on väsynyt, mutta hyvä. Todennäköisesti aikaeron takia olen väsynyt suunnilleen koko ajan ja se häiritsee kyllä vähän päivän menoja, mutta pitää vaan jaksaa raahata itsensä ulos, niin kyllä se siitä. Moni on kysellyt sitä, onko ikävä ja voin vaan sanoa, että se on vaihtelevaa. Suomesta käsin olin ihan paniikissa tästä ikävärumbasta, mutta äitini sanoi ihan oikein; en voi ennustaa fiiliksiäni ennen kun olen täällä. Ja en todellakaan voinut.
New Yorkin reissun aikana unohdin kaikki ikäväni ja en nyt sanoisi, että hirveästi kotia olisi ollut tässä ikävä. Pahimpia ovat todellakin aamut. Saatoin joinain aamuina herätä aivan paniikissa ja varmana siitä, että lähtisin pois, mutta samanlaista se oli Suomessakin. Täällä vaan vähän helpompana. Ja joka päivä on helpompi herätä. Nyt kun kavereillani Suomessa on alkanut koulu, niin välillä tuntuu siltä, että haluaisin olla siellä heidän kanssaan, mutta toisaalta kun sitä miettii, en haluaisi. Vuosi olisi aika lailla samanlainen kuin viime vuosi, joten en menetä tässä yhtään mitään. Iltaisin tulee myös välillä väsymyksen mukana ikävä, mutta se ei todellakaan ole niin vahva, että edes harkitsisin takaisin lähtöä. Se ei ole vaihtoehto.
Tuleville ja nykyisille vaihtareille vinkiksi; kaikki pahan olon tunteet menevät ohi. Ihan varmasti tulee kausia, kun haluaisi vain lähteä kotiin, mutta tämä maailma on täällä niin erilainen kuin kotona, että kodin oikeastaan aikalailla tässä alkuvaiheessa unohtaa. Koti on niin kaukainen paikka juuri nyt, että mielummin sitä elää täällä täysillä, kuin olisi kotona ja katuisi sitä, että ei lähtenyt vaihtoon. Kaikki pahat fiilikset täällä ovat kaiken hyvän arvoista. En vielä edes tiedä mitä kaikkea eteeni tulee, mutta tiedän sen, että tein ihan oikean ratkaisun lähtiessäni. Hyvä ystäväni kirjoitti läksärikirjeessään jotenkin näin; Don't be scared to leave. Be scared not to leave.
Olen ehtinyt tässä myös skypettää perheeni kanssa sekä toisen suomalaisen vaihtarin, joka on täällä jenkeissä. Perheen kanssa skypettäminen näin aikaisin tuntui ensin pelottavalta, mutta ei se sen pahempaa ollutkaan. Sen jälkeen oli hetken jännä olo, mutta hostsisarukseni patistivat minut heti pihatöihin sen jälkeen, joten siinä ei ikävöidä ehtinyt.
Suomi on kaukana, mutta ei se siltä tunnu. Mielessäni olen vain työntänyt kaiken Suomessa olevan niin kauas, että se ei pääse häiritsemään vuottani täällä. Vaikka ajatus vuodesta täällä tuntuukin pelottavalta aivan sama miten pieniksi paloiksi sen pilkkoisi, tiedän mikä minua odottaa Suomessa ja sen takia jaksan täällä eteenpäin. Te suomalaiset perheenjäsenet ja kaverit pidätte mun vanhan elämän siellä niin hyvin koossa, että mun ei tarvitse kuin elää omaa uutta elämääni täällä. Eikä sen pitäisi olla niin vaikeaa kun siitä joskus itse teen.
Ja kun sitä järjellä miettii, ei tässä ole enää kun 338 päivää ja olen taas siellä kotona. Joten eiköhän me pärjätä.
-Rosa
PS. En oo hirveesti ehtinyt ottaa kuvia, kun tuo kamera jää aina vähän kaikkialle muualle kun missä sen pitäisi olla. Nyt olen muutenkin niin väsynyt, että lisään kuvia myöhemmin. Toinen juttu on se, että anteeks siitä, että kirjottaminen takkuaa, suomenkieli on ihan oikeasti päivä päivältä vaikeampaa. Hassua.
perjantai 8. elokuuta 2014
Last days in Finland + New York
Moikka!
Olin kirjoittanut biisin sanoitukset vaihtaribiisiin ja lähettänyt ne Siirille, joka yllätyksekseni olikin tehnyt sanoihin melodian ja sovittanut ne. Heti tuon esityksen jälkeen olikin aika hyvästellä paras ystäväni Oula ja sanon vaan, ei ollut helppoa se. Sen jälkeen lähti vuoron perään joukko ihmisiä, kunnes puoli yhden aikaan jäljellä olivat enää Ilmari, Liina, Eino ja Haba. Juttelimme ja pelleilimme vielä jonkun aikaa, kunnes myönsimme että on aika lähteä.
Nyt on vaihtovuosi jo mukavasti lähtenyt rullailemaan käyntiin ja nyt kun hetken istun rauhassa hotellihuoneessani ennen nukkumaanmenoa, ajattelin vähän kirjoitella blogia, ettei taas tule liian isoa määrää tekstiä yhteen postaukseen. Vaikka varmaan tuleekin silti.
Sunnuntaina aamulla fiilikset oli aika rauhalliset, vaikka se olikin vika Suomipäivä. Ei siinä sitä oikein tajunnut, että noin 24 tunnin päästä istuisin lentokoneessa matkalla rapakon toiselle puolelle vuodeksi. Illalla oli luvassa läksärit, jotka pelottivat mua todella paljon. Olin jo joidenkin ystävien kohdalla tottunut siihen, että olen erossa heistä, vaikka viime kerrasta olisikin ollut vain pari päivää. Yhtäkkiä kun he kaikki pitkäaikaisimmat ja parhaimmat kaverit olisivat siinä ja pian taas poissa, en tiennyt miten osaisin reagoida.
Kuitenkin siinä sitten tapasin ensin Einon ja leivoimme kakkua. Tajusimme kuitenkin ajan rientäneen nopeammin kuin uskoimme ja pian vieraat saapuivatkin yksitellen meille. Aluksi vain juttelimme ja söimme pizzaa ja vietimme tavallisesti aikaa yhdessä, kunnes kutsuin kaikki koolle takapihalle, jossa alkoi vesi-ilmapallosota. Vedestä valuvat kaverit saatiin pian kuivaksi ja ilta jatkui samaan malliin, kitaransoittoa, laulua ja hengailua. Niissä merkeissä meni siinä vielä jonkun aikaa, kunnes tuli hetki jolloin minullakin aukesivat kyynelkanavat.
Einon ja Haban hyvästeltyäni lähdin saattamaan Ilmaria ja Liinaa koteihinsa. Ilmarin pihan kohdalla neuvoimme Liinan kotiin ja siinä olikin sitten kova paikka edessä, viimeisen ystävän hyvästely. Ja ei se ollut helppoa. Ilmarin lähdettyä kotiinsa ja minun lähdettyä kävelemään kohti kotia, alkoi jälleen kamala itkukohtaus. Itkin koko matkan kotiin ja kotona jatkui ja jatkuikin lähes koko yön, kunnes puoli kuuden aikaan sain vihdoin unen päästä kiinni.
Maanantaina aamulla heräsin kuin olisin koomassa. Väsymys ja järkytys lähdöstä valtasivat mielen ja tein kaiken tosi mekaanisesti. Ikävän tunteet tulivat itkuaaltoina, hetken oli tyyntä ja aivan minuutteja sen jälkeen alkoi taas itku. Tätä jatkui oikeastaan koko aamun. Automatkakin meni nyyhkyttäessä, mutta kun lentokentälle päästiin, loppui itkut ja aloin hihkumaan ilosta.
Tavarat jätettyäni baggage droppiin tajusin, että nyt on sitten pakko sanoa perheellekin hyvästit. Tulihan siinä sitten uudet itkut tietenkin. Turvatarkastuksesta läpi päästyämme vilkutin vielä viimeiset heipat perheelle ja sitten suunnattiin Nooran kanssa tax freen kautta portille.
Lentokoneen noustessa ilmaan jännitys oli päätähuimaava. Ensimmäinen puolisko lentomatkasta meni ikävöidessä ja panikoidessa, että pärjäänkö. New Yorkin kentälle laskeuduttuamme kuitenkin fiilis nousi kattoon ja en melkeen pysynyt pöksyissäni kun olin niin innoissani. Heti koneesta päästyäni aloin juttelemaan uusille tuttavuuksille, joista leirin aikana onkin muodostuneet minulle hyviä kavereita.
Ryhmämme lähti bussilla kohti Manhattania, jossa saimme tietää huonekaverimme. Oma huonekaverini on Charlotta ja olinkin tyytyväinen tästä, sillä en tunne häntä aiemmin ja oli kiva tutustua uusiin naamoihin. Lentokentälläkin sählättyäni ajattelin, että ei mikään mene enää pieleen, mutta siinä sitten heti alkajaisiksi eksyin hotellissa ja vessamme ei toiminut, mutta molemmat hoidettiin kuntoon onneksi lopultakin. Maanantai-iltana meille vielä kerrottiin hyödyllistä infoa ja sen jälkeen lähdimme käymässä syömässä mäkkärissä ja kiertelemässä kaupan kautta Viken, Juhon, Tanjan ja Marin kanssa ennen kuin piti palata hotellille ilmoittamaan, että ollaan paikalla.
---
Kirjoittaminen loppui tuona päivänä tuohon, kun tuli päälle muuta ohjelmaa. Nyt olen saapunut tänne hostperheeseeni ja pari tuntia levähdettyäni ja purettuani laukkujani, päätin avata koneen ja jatkaa siitä mihin jäin.
Tiistai-aamu alkoi parin tunnin koulutuksella, jonka jälkeen tarkoituksena oli lähteä bussilla kiertämään Manhattanin kuuluisimpia nähtävyyksiä. Bussissa oli kuitenkin mennyt ilmastointi rikki, jonka takia jouduttiin hakemaan uusi ja matkamme viivästyi hieman. Päätimme siis mennä syömään lounasta.
Lounaan jälkeen palasimme hotellille, josta vihdoin pääsimme aloittamaan bussikiertueemme. Ajelimme muutaman tunnin Manhattanilla katsellen nähtävyyksiä, esimerkiksi kaksoistornien muistopaikkaa, Central Parkia, Vapaudenpatsasta ja vaikka mitä muuta. Bussi jätti meidät Times Squaren varteen, josta jatkoin Tanjan, Marin, Viken ja Juhon kanssa kaupungilla kiertelyä.
Kiertelimme aikamme Times Squaren ympäristössä ja kävimme esimerkiksi M&M worldissä ja Hershey'sin kaupassa. Tästä voitte hyvin nähdä sen, että mikä meitä vaihtareita vetää puoleensa. Nimittäin tuon jälkeen menimme vielä Burger Kingiin syömään. Siellä tovin istuskeltuamme, suunnistimme kohti tapaamispaikkaa, josta lähdimme vielä ryhmänä katsomaan musikaalia nimeltään Newsies. Musikaali oli erittäin hyvä ja varsinkin tanssikohtaukset olivat upeita, ei jättänyt kylmäksi. Musikaalin jälkeen kävelimme rauhassa takaisin hotellille, jonne iltamme päättyi.
Keskiviikkona aloitimme aamumme lähtemällä Marin, Tanjan, Juhon ja Viken kanssa Empire State Buildingille. Hetken jonotuksen jälkeen pääsimme katsastamaan New Yorkia ylhäältä käsin ja olihan se upea näky. Empire State Buildingin jälkeen halusimme nähdä yhden maailman suurimmista ostoskeskuksista nimeltään Macy's.
Niin kuin varmaan tekstistä hokasittekin huomata, emme tähän mennessä olleet käyneet yhdessäkään vaatekaupassa. Macy's oli omaa luokkaansa, mutta kerrokset tuli ravattua aika samaa vauhtia kuin kävelimme ulkona vaatekauppojen ohi. Kuitenkin löysimme itsemme kuin meille luodusta paikasta; Macy'sin ylimmän kerroksen sohva- ja sänkyosastolta. Siellä istuimme vähän reilun tunnin vain juttelemassa ilman, että meille sanottiin asiasta mitään.
Kävimme tämän jälkeen Starbucksissa, koska pitihän toki päästä käymään edes kerran New Yorkin reissun aikana tuossa massamössöjen keitaassa. Starbucksista lähdimme tutumpaan suuntaan; ensimmäisen illan mäkkäriä kohti. Siellä kävimme syömässä pienesti, ennen kuin alkoi iltapäivän koulutukset.
Iltapäivän koulutusten päätyttyä meillä oli puoli tuntia aikaa vaihtaa päällemme jotain juhlavampaa, koska viideltä meitä tuli hakemaan hotellin pihasta viisi limusiinia. Limusiinien kyydissä meidät kuljetettiin läpi Manhattanin The View- ravintolaan. Ravintola oli hotellin ylimmissä kerroksissa, joissa näkymä oli upea. Ravintolan lattia pyöri, joten saimme nähdä New Yorkin kokonaisuudessaan. Ruoka oli maittavaa ja seura sitä parempaa.
Ruuan jälkeen kävelimme hotellille, jossa jo ensimmäisen vaihtarin hostisä- ja veli tulivat hakemaan hänet hotellilta. Tämän jälkeen minulle iski pieni paniikki siitä mitä nyt oikeasti on tapahtumassa seuraavana päivänä. Paniikki kuitenkin hävisi siinä, kun kokoonnuimme porukalla yhteen huoneeseen ja valvoimme myöhään yöhön saakka vain nauraen ja pitäen hauskaa.
Aamulla lentokentälle lähtisi kaksi bussia, ensimmäinen klo 4:00 ja toinen klo 6:00. Olin tästä kyseisestä porukasta ainoa, jonka täytyi lähteä tuolla ensimmäisellä bussilla kohti lentokenttää. Heipat olivat haikeat, nimittäin olin tutustunut ihmisiin, joiden kanssa olin lähdössä samaa unelmaa kohti, vain eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Näistä ihmisistä oli tullut minulle yllättävän tärkeitä, olinhan oikeastaan viettänyt heidän kanssaan aikaa melkein 24/7. Tippa linssissä lähdin siis pikapakattuani kohti lentokenttää, josta lähdin tänään aamulla kohti Chicagoa.
Nyt olen tosiaan saapunut tänne hostperheeseeni ja fiilikset ovat hyvät. Väsymys vain iskee kovasti päälle, jonka takia olenkin nyt viettänyt jonkin aikaa täällä huoneessani purkaen laukkujani ja vain ollessa. Välillä tuntuu siltä, että olenko töykeä kun en vietä aikaa nyt hostsisarusteni kanssa, mutta toisaalta minun täytyy antaa itselleni armoa; viime yön nukkumiset jäivät siihen viiteentoista minuuttiin ja lentokoneessa nukuttuun tuntiin. Kävimme kyllä hostsisaruksieni kanssa syömässä tänään ja tutustuimme uuteen kouluuni (joka on VALTAVA). Huomenna menemme hostäitini kanssa puhumaan koulusihteerille, jonka kanssa suunnittelemme lukujärjestykseni ja muuta. Joten ehkä nyt annan itselleni luvan vain olla hetken aikaa, onhan tässä viimeiset kolme päivää oltu kokoajan menossa ja tämä on oikeastaan ensimmäinen hetki, kun saan kunnolla vain olla ja hengähtää.
-Rosa
PS. lisäilen lisää kuvia kun jaksan xd
---
Kirjoittaminen loppui tuona päivänä tuohon, kun tuli päälle muuta ohjelmaa. Nyt olen saapunut tänne hostperheeseeni ja pari tuntia levähdettyäni ja purettuani laukkujani, päätin avata koneen ja jatkaa siitä mihin jäin.
Tiistai-aamu alkoi parin tunnin koulutuksella, jonka jälkeen tarkoituksena oli lähteä bussilla kiertämään Manhattanin kuuluisimpia nähtävyyksiä. Bussissa oli kuitenkin mennyt ilmastointi rikki, jonka takia jouduttiin hakemaan uusi ja matkamme viivästyi hieman. Päätimme siis mennä syömään lounasta.
Lounaan jälkeen palasimme hotellille, josta vihdoin pääsimme aloittamaan bussikiertueemme. Ajelimme muutaman tunnin Manhattanilla katsellen nähtävyyksiä, esimerkiksi kaksoistornien muistopaikkaa, Central Parkia, Vapaudenpatsasta ja vaikka mitä muuta. Bussi jätti meidät Times Squaren varteen, josta jatkoin Tanjan, Marin, Viken ja Juhon kanssa kaupungilla kiertelyä.
Kiertelimme aikamme Times Squaren ympäristössä ja kävimme esimerkiksi M&M worldissä ja Hershey'sin kaupassa. Tästä voitte hyvin nähdä sen, että mikä meitä vaihtareita vetää puoleensa. Nimittäin tuon jälkeen menimme vielä Burger Kingiin syömään. Siellä tovin istuskeltuamme, suunnistimme kohti tapaamispaikkaa, josta lähdimme vielä ryhmänä katsomaan musikaalia nimeltään Newsies. Musikaali oli erittäin hyvä ja varsinkin tanssikohtaukset olivat upeita, ei jättänyt kylmäksi. Musikaalin jälkeen kävelimme rauhassa takaisin hotellille, jonne iltamme päättyi.
Keskiviikkona aloitimme aamumme lähtemällä Marin, Tanjan, Juhon ja Viken kanssa Empire State Buildingille. Hetken jonotuksen jälkeen pääsimme katsastamaan New Yorkia ylhäältä käsin ja olihan se upea näky. Empire State Buildingin jälkeen halusimme nähdä yhden maailman suurimmista ostoskeskuksista nimeltään Macy's.
Iltapäivän koulutusten päätyttyä meillä oli puoli tuntia aikaa vaihtaa päällemme jotain juhlavampaa, koska viideltä meitä tuli hakemaan hotellin pihasta viisi limusiinia. Limusiinien kyydissä meidät kuljetettiin läpi Manhattanin The View- ravintolaan. Ravintola oli hotellin ylimmissä kerroksissa, joissa näkymä oli upea. Ravintolan lattia pyöri, joten saimme nähdä New Yorkin kokonaisuudessaan. Ruoka oli maittavaa ja seura sitä parempaa.
Ruuan jälkeen kävelimme hotellille, jossa jo ensimmäisen vaihtarin hostisä- ja veli tulivat hakemaan hänet hotellilta. Tämän jälkeen minulle iski pieni paniikki siitä mitä nyt oikeasti on tapahtumassa seuraavana päivänä. Paniikki kuitenkin hävisi siinä, kun kokoonnuimme porukalla yhteen huoneeseen ja valvoimme myöhään yöhön saakka vain nauraen ja pitäen hauskaa.
Aamulla lentokentälle lähtisi kaksi bussia, ensimmäinen klo 4:00 ja toinen klo 6:00. Olin tästä kyseisestä porukasta ainoa, jonka täytyi lähteä tuolla ensimmäisellä bussilla kohti lentokenttää. Heipat olivat haikeat, nimittäin olin tutustunut ihmisiin, joiden kanssa olin lähdössä samaa unelmaa kohti, vain eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Näistä ihmisistä oli tullut minulle yllättävän tärkeitä, olinhan oikeastaan viettänyt heidän kanssaan aikaa melkein 24/7. Tippa linssissä lähdin siis pikapakattuani kohti lentokenttää, josta lähdin tänään aamulla kohti Chicagoa.
Nyt olen tosiaan saapunut tänne hostperheeseeni ja fiilikset ovat hyvät. Väsymys vain iskee kovasti päälle, jonka takia olenkin nyt viettänyt jonkin aikaa täällä huoneessani purkaen laukkujani ja vain ollessa. Välillä tuntuu siltä, että olenko töykeä kun en vietä aikaa nyt hostsisarusteni kanssa, mutta toisaalta minun täytyy antaa itselleni armoa; viime yön nukkumiset jäivät siihen viiteentoista minuuttiin ja lentokoneessa nukuttuun tuntiin. Kävimme kyllä hostsisaruksieni kanssa syömässä tänään ja tutustuimme uuteen kouluuni (joka on VALTAVA). Huomenna menemme hostäitini kanssa puhumaan koulusihteerille, jonka kanssa suunnittelemme lukujärjestykseni ja muuta. Joten ehkä nyt annan itselleni luvan vain olla hetken aikaa, onhan tässä viimeiset kolme päivää oltu kokoajan menossa ja tämä on oikeastaan ensimmäinen hetki, kun saan kunnolla vain olla ja hengähtää.
-Rosa
PS. lisäilen lisää kuvia kun jaksan xd
perjantai 1. elokuuta 2014
Viimeistä viedään / Last days
Moikka! Hello!
Näin siinä on sitten päässyt käymään, että kesä on päässyt näin nopeasti hyppysistä ja nyt on aika kohdata karu totuus: mulla on enää kolme kokonaista päivää jäljellä Suomessa, jonka jälkeen en palaa vuoteen. Vaikka sen nyt tuohon kirjoitin ja sitä sanaa kolme maistelin mielessäni, en sitä itse todellakaan käsitä. Tuota miettiessäni mahanpohjastani vihlaisee vähän, mutta tieto ei leviä aivoihin asti.
So here it is, summer has gone way too fast and now it's time to face the ugly truth: I have only three whole days left in Finland, and after that I won't be back in a year. Even though I just wrote it there and thought about it, I can't even tell if it's true. Thinking about it hurts my stomach a little, but the information doesn't reach my brain.
Tosiaan, viisumi on saapunut, kelalle on ilmoitettu maasta muutosta ja suunnilleen kaikki muukin hyödyllinen/ei niin hyödyllinen on hoidettu ja jäljellä on enää pakkaus. Vieläkään en siis sitä ole saanut edes aloitettua. Hyvä ajoitus taas Rosa, hyvin tehty (XD). Vielä sunnuntaina on yksi rokotus otettavana ja sitten olenkin jo valmis lähtemään. You wish.
So, my visa has arrived, kela knows that I'm moving out of Finland and probably everything that's needed/not needed to do is done and only thing left is packing. I haven't even started it yet. Good timing again Rosa, good job (XD). Still one vaccination to take on Sunday and then I'm ready to go. You wish.
Viikko sitten, kun elin sellaisessa jatkuvassa paniikissa, laitoin rotaryvaihtariystävälleni viestiä, joka siis on Ausseissa tällä hetkellä ja kysyin hänen fiiliksiään siellä olosta ja fiiliksiä ennen lähtöä. Hän sanoi minulle, että viikko ennen lähtöä hän ei oikein edes ajatellut koko vaihtoa ja ei ollut minkäänlaista paniikkia havaittavissa, mutta muutaman päivän ennen lähtöä, kun hän tajusi aloittaa pakkaamisen, alkoi paniikki iskeä.
A week ago, when I lived in a continuous panic, I texted my rotary exchange student friend, who is right now in Australia, and I asked about her feelings of being there and before leaving. She told me that a week before she left, she didn't really even think about the whole exchange and there was no sense of panic, but a couple days before leaving, when she finally started packing, she felt the panic.
Vielä viikko sitten ajattelin, että miten voi olla panikoimatta ja ajattelematta vaihtoon lähtöä, kun se on niin ajankohtainen asia. Niin kuitenkin kävikin, että en ole koko viikkoon ajatellut vaihtoa ja vaihtoon lähtö on tuntunut niin kaukaiselta ja hassulta ajatukselta, että en ole edes viitsinyt tehdä mitään asioiden edistystä varten. Taas hyvä valinta elämässä Rosa, ole ylpeä itsestäsi.
Still a week ago I thought that how can I not panic and not think about exchange, when it's happening so soon. But so it happened, that I haven't been thinking about exchange this week and because of that I haven't done anything I should have. Good choice in life again Rosa, be proud of yourself.
Joten eilen, kun minulle pidettiin kahdet yllätysläksärit, joiden jälkeen vielä törmäsin pikkusiini, joita en tule näkemään vuoteen, alkoi vähän jännityksen kutina tuntua vatsanpohjassa. Aloin oikeasti pohtimaan asiaa ja jankkaamaan itselleni "Rosa sä lähdet kolmen päivän päästä. Kolmen. Päivän. Päästä. Sun pitäis panikoida." Mutta mikään ei auttanut.
So yesterday when I had two surprise farewell parties with friends who I won't see in a year, the ticklish feeling of nervousness started in my stomach. I really started thinking about it and telling myself "Rosa, you're leaving in three days. Three. Days. You should panic". But nothing helped.
Nyt kuitenkin hetki hetkeltä enemmän alan tajuamaan asiaa. Härreguud, kolme kokonaista päivää ja muutama hassu tunti päälle ja mä olen matkalla kohti New Yorkia. Eikä kyseessä ole mikään lomamatka vaan ihan oikea vuosi poissa kotoa, ilman ketään kenet tuntisi. Siltikään vielä ei pelota, jännittää vaan. Tiedän kuitenkin, että kun mennään pari päivää eteenpäin ja parit läksärit läpi niin huhhuh niiden kyynelten ja paniikin määrää. Että sitä odotellessa vaan.
Now, moment after moment I'm starting to know it. Oh my God, three whole days and a couple funny hours and I'm on my way to New York. And it's not a vacation, but a real year away from home, without anyone I'd know. Still, I'm not scared yet, just nervous. But I know, couple days and couple farewell parties after this, and you won't see me behind my tears and panic. So, waiting for that.
Pakko vielä todeta, että mulla on maailman paras äiti. Tuossa viikko sitten, kun panikoin tätä lähtöä, niin ei mulla mikään muu pyörinyt päässä, kun "miten mä pärjään ilman äitiä". Tämä paniikki johtuu siitä, että aina kun olen tarvinnut apua, äiti on ollut auttamassa ja aina kun en tiedä mitä tehdä, äiti tietää aina mitä sanoa. Joten aloin pelkäämään sitä, että mitä jos jotain tapahtuu ja en voi käpertyä äidin kainaloon ja sulkea silmiä kaikelta pelottavalta.
I still have to say, that I have the best mom in this world. About a week ago, when I was panicking, nothing else was on my mind than "how will I survive without mom". This panic is because whenever I've needed help or wise words, my mom always knows what to do and say. So I started fearing the fact that if something happens, I can't crawl into my moms arms and close my eyes from all that scares me.
Näiden päivien aikana on kuitenkin tullut mietittyä tätä asiaa. Kaikki, mitä äiti on tehnyt puolestani, voin tehdä ihan itsekin. Sen takia äiti on minut kasvattanut. Ja tämä vaihtovuosihan on minulle täydellinen tilaisuus todistaa itselleni mihin pystyn. Pääsen vihdoin kokeilemaan siipiäni kuitenkin täysin minulle turvatussa seikkailussa. Ei minulla ole mitään pelättävää, koska ei ikävään kuole.
During these days I've really thought about this. All that mom has done for me, I can do myself. That's why mom has rased me like this. And this exchange year is a perfect opportunity for me to prove myself what I can do. I can finally try out my wings in a totally safe adventure. I have nothing to be afraid of, because you won't die in longing.
Tiedän voivani lähteä kevein mielin, koska täällä kotona Suomessa minulla on maailman parhaat tukijoukot, jotka potkivat minua maailmalle, mutta ovat valmiita ottamaan minut takaisin kotiin, kun sen aika tulee. Ja se mikä minusta tekee rohkean, ovat äitini sanat: "Ei minua pelota päästää sua vaihtoon, koska tiedän että sä pärjäät siellä. En harkitsiskaan sun päästämistä, jos vähänkin epäilisin sitä."
I know I can leave with no worries, because I have the best support here at home in Finland, who kick me out to the world, but are ready to take me back home when the time comes. And what makes me brave are my mothers words: "I'm not scared to let you go to exchange, because I know you'll be fine there. I wouldn't even consider letting you go, if I'd doubt it even a little bit."
En usko, että mulla on aikaa kirjoitella enempää, ennen kuin sitten siellä jenkkilän päässä, joten palaillaan rapakon toiselta puolelta.
I don't think that I have time to write more before I'm in the US, so I'll get back to you from there.
-Rosa
PS. Loppuun vielä fiiliskuvia läksäreistä ja rotaryjutuista :)
Some photos from my farewell parties and rotarystuff :)
Näin siinä on sitten päässyt käymään, että kesä on päässyt näin nopeasti hyppysistä ja nyt on aika kohdata karu totuus: mulla on enää kolme kokonaista päivää jäljellä Suomessa, jonka jälkeen en palaa vuoteen. Vaikka sen nyt tuohon kirjoitin ja sitä sanaa kolme maistelin mielessäni, en sitä itse todellakaan käsitä. Tuota miettiessäni mahanpohjastani vihlaisee vähän, mutta tieto ei leviä aivoihin asti.
Mummin synttärikakku, äitin leipoma, mun koristelema
Grandmother's birthday cake, mom baked and I decorated
Mummin synttäri-illallinen
Grandmother's birthday dinner
So here it is, summer has gone way too fast and now it's time to face the ugly truth: I have only three whole days left in Finland, and after that I won't be back in a year. Even though I just wrote it there and thought about it, I can't even tell if it's true. Thinking about it hurts my stomach a little, but the information doesn't reach my brain.
Roope
Isi Hangossa
Dad in Hanko
Haukilahden satama
Haukilahti harbor
So, my visa has arrived, kela knows that I'm moving out of Finland and probably everything that's needed/not needed to do is done and only thing left is packing. I haven't even started it yet. Good timing again Rosa, good job (XD). Still one vaccination to take on Sunday and then I'm ready to go. You wish.
Ranskalainen vaihtari, Sébastien
French exchange student, Sébastien
Viikko sitten, kun elin sellaisessa jatkuvassa paniikissa, laitoin rotaryvaihtariystävälleni viestiä, joka siis on Ausseissa tällä hetkellä ja kysyin hänen fiiliksiään siellä olosta ja fiiliksiä ennen lähtöä. Hän sanoi minulle, että viikko ennen lähtöä hän ei oikein edes ajatellut koko vaihtoa ja ei ollut minkäänlaista paniikkia havaittavissa, mutta muutaman päivän ennen lähtöä, kun hän tajusi aloittaa pakkaamisen, alkoi paniikki iskeä.
Heidi
A week ago, when I lived in a continuous panic, I texted my rotary exchange student friend, who is right now in Australia, and I asked about her feelings of being there and before leaving. She told me that a week before she left, she didn't really even think about the whole exchange and there was no sense of panic, but a couple days before leaving, when she finally started packing, she felt the panic.
Siiri
Tommi
Vielä viikko sitten ajattelin, että miten voi olla panikoimatta ja ajattelematta vaihtoon lähtöä, kun se on niin ajankohtainen asia. Niin kuitenkin kävikin, että en ole koko viikkoon ajatellut vaihtoa ja vaihtoon lähtö on tuntunut niin kaukaiselta ja hassulta ajatukselta, että en ole edes viitsinyt tehdä mitään asioiden edistystä varten. Taas hyvä valinta elämässä Rosa, ole ylpeä itsestäsi.
Still a week ago I thought that how can I not panic and not think about exchange, when it's happening so soon. But so it happened, that I haven't been thinking about exchange this week and because of that I haven't done anything I should have. Good choice in life again Rosa, be proud of yourself.
Lettuja Hangossa
Pancakes in Hanko
Auringonlasku Hangossa
Sunset in Hanko
Serkku Linda
Cousin Linda
Joten eilen, kun minulle pidettiin kahdet yllätysläksärit, joiden jälkeen vielä törmäsin pikkusiini, joita en tule näkemään vuoteen, alkoi vähän jännityksen kutina tuntua vatsanpohjassa. Aloin oikeasti pohtimaan asiaa ja jankkaamaan itselleni "Rosa sä lähdet kolmen päivän päästä. Kolmen. Päivän. Päästä. Sun pitäis panikoida." Mutta mikään ei auttanut.
So yesterday when I had two surprise farewell parties with friends who I won't see in a year, the ticklish feeling of nervousness started in my stomach. I really started thinking about it and telling myself "Rosa, you're leaving in three days. Three. Days. You should panic". But nothing helped.
Pori jazz, Jesper & Julia
Me & Liina
James Blunt @Pori jazz
Nyt kuitenkin hetki hetkeltä enemmän alan tajuamaan asiaa. Härreguud, kolme kokonaista päivää ja muutama hassu tunti päälle ja mä olen matkalla kohti New Yorkia. Eikä kyseessä ole mikään lomamatka vaan ihan oikea vuosi poissa kotoa, ilman ketään kenet tuntisi. Siltikään vielä ei pelota, jännittää vaan. Tiedän kuitenkin, että kun mennään pari päivää eteenpäin ja parit läksärit läpi niin huhhuh niiden kyynelten ja paniikin määrää. Että sitä odotellessa vaan.
Now, moment after moment I'm starting to know it. Oh my God, three whole days and a couple funny hours and I'm on my way to New York. And it's not a vacation, but a real year away from home, without anyone I'd know. Still, I'm not scared yet, just nervous. But I know, couple days and couple farewell parties after this, and you won't see me behind my tears and panic. So, waiting for that.
Lähetin postikortit hostperheelleni ja hostklubini vastaavalle
I sent postcards to my host family and my hostclub's YEO
Pakko vielä todeta, että mulla on maailman paras äiti. Tuossa viikko sitten, kun panikoin tätä lähtöä, niin ei mulla mikään muu pyörinyt päässä, kun "miten mä pärjään ilman äitiä". Tämä paniikki johtuu siitä, että aina kun olen tarvinnut apua, äiti on ollut auttamassa ja aina kun en tiedä mitä tehdä, äiti tietää aina mitä sanoa. Joten aloin pelkäämään sitä, että mitä jos jotain tapahtuu ja en voi käpertyä äidin kainaloon ja sulkea silmiä kaikelta pelottavalta.
Äidin kanssa roadtripillä Poriin
Roadtrip to Pori with mom
Viimeinen perhepäivällinen ennen vaihtoa
Last family dinner before exchange
I still have to say, that I have the best mom in this world. About a week ago, when I was panicking, nothing else was on my mind than "how will I survive without mom". This panic is because whenever I've needed help or wise words, my mom always knows what to do and say. So I started fearing the fact that if something happens, I can't crawl into my moms arms and close my eyes from all that scares me.
Auringonlasku Länsiväylällä, tulee näitäkin ikävä
Sunset in Länsiväylä, going to miss these too
Näiden päivien aikana on kuitenkin tullut mietittyä tätä asiaa. Kaikki, mitä äiti on tehnyt puolestani, voin tehdä ihan itsekin. Sen takia äiti on minut kasvattanut. Ja tämä vaihtovuosihan on minulle täydellinen tilaisuus todistaa itselleni mihin pystyn. Pääsen vihdoin kokeilemaan siipiäni kuitenkin täysin minulle turvatussa seikkailussa. Ei minulla ole mitään pelättävää, koska ei ikävään kuole.
During these days I've really thought about this. All that mom has done for me, I can do myself. That's why mom has rased me like this. And this exchange year is a perfect opportunity for me to prove myself what I can do. I can finally try out my wings in a totally safe adventure. I have nothing to be afraid of, because you won't die in longing.
Tommi
Haha tää kuva on ihan kamala, mutta ihmiset siinä ihan mahtavia. Mä & Emil
Haha this photo is horrible, but the people in it are awesome. Me and Emil
Tiedän voivani lähteä kevein mielin, koska täällä kotona Suomessa minulla on maailman parhaat tukijoukot, jotka potkivat minua maailmalle, mutta ovat valmiita ottamaan minut takaisin kotiin, kun sen aika tulee. Ja se mikä minusta tekee rohkean, ovat äitini sanat: "Ei minua pelota päästää sua vaihtoon, koska tiedän että sä pärjäät siellä. En harkitsiskaan sun päästämistä, jos vähänkin epäilisin sitä."
I know I can leave with no worries, because I have the best support here at home in Finland, who kick me out to the world, but are ready to take me back home when the time comes. And what makes me brave are my mothers words: "I'm not scared to let you go to exchange, because I know you'll be fine there. I wouldn't even consider letting you go, if I'd doubt it even a little bit."
En usko, että mulla on aikaa kirjoitella enempää, ennen kuin sitten siellä jenkkilän päässä, joten palaillaan rapakon toiselta puolelta.
I don't think that I have time to write more before I'm in the US, so I'll get back to you from there.
-Rosa
PS. Loppuun vielä fiiliskuvia läksäreistä ja rotaryjutuista :)
Some photos from my farewell parties and rotarystuff :)
Mä ja mun Rotarytakki
Me and my Rotaryjacket
Pinssitehdas äiti & tytöt
Pinfactory mom & daughters
Serkkuselfie
Cousin selfie
Alvari
Laura & Justiina
Anna & Mona
Olivia
Kortti Siiriltä
Card from Siiri
Sara
Rauna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)