Kuten ootte ehkä huomannut, lopetin ton tekstien kääntämisen englanniksi, koska aattelin että kyllä tää nyt ihan suomella saa mennä, koska varmaan suurin osa lukijoista on suomalaisia.
Nyt on siis mun laskujen mukaan 11 päivää vietetty Amerikan mantereella, mutta ei tosiaan yhtään tunnu siltä, että oisin vaan noin vähän aikaa ollut täällä. Samaan aikaan aika on mennyt tosi nopeesti, mutta samalla taas tuntuu siltä, että oisin ollut täällä ikuisuuden. Ristiriitanen fiilis, mutta en oo ainoa jolla on tälläinen fiilis, näin oon ainakin kuullut.
Viime tekstissä kirjotin siis siitä, kun olin New Yorkissa. Tasan viikko sitten, viime torstaina siis kotiuduin tänne Oak Parkiin, ihan Chicagon juureen. Jos menee oikeeseen kohtaan niin näkee pilvenpiirtäjiä downtownista. Elämä täällä rapakon toisella puolella on alkanut ihan mukavasti. Perhe on supermukava ja meillä on samanlainen huumorintaju, joten tullaan kaikki tosi hyvin toimeen, joka on tosi hyvä juttu. Talo on kiva ja mun huone on aivan ihana, tää maalattiinkin mua varten.
Päivät on kuluneet tosi hyvin, mulle yritetään keksiä hirveesti tekemistä, vaikka en aina sitä niin paljoa kaipaisikaan. Oon jo ehtinyt käydä downtownissa (Chicagossa), shoppailla kolmessa eri ruokakaupassa kahden tunnin sisällä (toisin sanoen syöden näytteitä hostsiskon kanssa), pelata tennistä, ottaa ekan jenkkitanssituntini, syödä liikaa, lenkkeillä, shoppailla, ottaa seniorkuvan, rakentaa ikean kaappeja... tässä on ehtinyt paljon. Paljon on kuitenkin vielä nähtävää ja tehtävää, onhan tässä vielä vuosi aikaa.
Eilisen ehkä vähän huonomman päivän jälkeen oli tosi kiva päivä. Aamulla mentiin mun hostsiskon Gracen kanssa hakemaan mulle koulusta kirjat, ID kortti, liikkapuku, kaappi ja vaikka mitä muuta. Oli kiva käydä taas eksymässä koulussa (se on valtava paikka), koska sain nähdä tulevia koulukavereitani (okei, mun ikäsiä tuolla on n. 800, joten vaikeampi homma sanoa nyt kenestä heistä tulee kavereitani). Tuon jälkeen lueskelin kirjaa ja kävin avaamassa pankkitilin rotaryihmiseni Lesleyn kanssa. Törmäsin pankissa myös rotaryklubini ihmisiin, joita oli mukava tavata.
Lueskelin tuon jälkeen kirjaa parisen tuntia, jonka aikana myös suunnittelin lenkille menemistä, mutta sitähän sanotaan että suunnitelmien on tapana muuttua. Nimittäin lähdimme Oak Parkin keskustaan, josta ostimme jokaiselle neljä lippua, joilla sai käydä lähes missä tahansa Oak Parkin ravintolassa hakemassa pienen annoksen tiettyjä ruokia ja syödä sen niiden lippujen hintaan. Menimme sinne hostveljieni ja -vanhempieni kanssa. Kokemus oli hauska; söimme ruuat katukivetyksellä. Sää oli kaunis ja ruoka hyvää, joten mikäs siinä.
Ruuan jälkeen hostäitini lähti kävelemään kotia kohti, kun minä taas jäin hostveljieni ja hostisäni kanssa katsomaan leffaa Guardians of the Galaxy. En itse yleensä katso tollasia supersankarileffoja, mutta tuo oli ihan hauska. Nyt sitten saavuin sieltäkin kotiin ja tässä kirjoittelen.
Yleinen fiilis tähän mennessä on väsynyt, mutta hyvä. Todennäköisesti aikaeron takia olen väsynyt suunnilleen koko ajan ja se häiritsee kyllä vähän päivän menoja, mutta pitää vaan jaksaa raahata itsensä ulos, niin kyllä se siitä. Moni on kysellyt sitä, onko ikävä ja voin vaan sanoa, että se on vaihtelevaa. Suomesta käsin olin ihan paniikissa tästä ikävärumbasta, mutta äitini sanoi ihan oikein; en voi ennustaa fiiliksiäni ennen kun olen täällä. Ja en todellakaan voinut.
New Yorkin reissun aikana unohdin kaikki ikäväni ja en nyt sanoisi, että hirveästi kotia olisi ollut tässä ikävä. Pahimpia ovat todellakin aamut. Saatoin joinain aamuina herätä aivan paniikissa ja varmana siitä, että lähtisin pois, mutta samanlaista se oli Suomessakin. Täällä vaan vähän helpompana. Ja joka päivä on helpompi herätä. Nyt kun kavereillani Suomessa on alkanut koulu, niin välillä tuntuu siltä, että haluaisin olla siellä heidän kanssaan, mutta toisaalta kun sitä miettii, en haluaisi. Vuosi olisi aika lailla samanlainen kuin viime vuosi, joten en menetä tässä yhtään mitään. Iltaisin tulee myös välillä väsymyksen mukana ikävä, mutta se ei todellakaan ole niin vahva, että edes harkitsisin takaisin lähtöä. Se ei ole vaihtoehto.
Tuleville ja nykyisille vaihtareille vinkiksi; kaikki pahan olon tunteet menevät ohi. Ihan varmasti tulee kausia, kun haluaisi vain lähteä kotiin, mutta tämä maailma on täällä niin erilainen kuin kotona, että kodin oikeastaan aikalailla tässä alkuvaiheessa unohtaa. Koti on niin kaukainen paikka juuri nyt, että mielummin sitä elää täällä täysillä, kuin olisi kotona ja katuisi sitä, että ei lähtenyt vaihtoon. Kaikki pahat fiilikset täällä ovat kaiken hyvän arvoista. En vielä edes tiedä mitä kaikkea eteeni tulee, mutta tiedän sen, että tein ihan oikean ratkaisun lähtiessäni. Hyvä ystäväni kirjoitti läksärikirjeessään jotenkin näin; Don't be scared to leave. Be scared not to leave.
Olen ehtinyt tässä myös skypettää perheeni kanssa sekä toisen suomalaisen vaihtarin, joka on täällä jenkeissä. Perheen kanssa skypettäminen näin aikaisin tuntui ensin pelottavalta, mutta ei se sen pahempaa ollutkaan. Sen jälkeen oli hetken jännä olo, mutta hostsisarukseni patistivat minut heti pihatöihin sen jälkeen, joten siinä ei ikävöidä ehtinyt.
Suomi on kaukana, mutta ei se siltä tunnu. Mielessäni olen vain työntänyt kaiken Suomessa olevan niin kauas, että se ei pääse häiritsemään vuottani täällä. Vaikka ajatus vuodesta täällä tuntuukin pelottavalta aivan sama miten pieniksi paloiksi sen pilkkoisi, tiedän mikä minua odottaa Suomessa ja sen takia jaksan täällä eteenpäin. Te suomalaiset perheenjäsenet ja kaverit pidätte mun vanhan elämän siellä niin hyvin koossa, että mun ei tarvitse kuin elää omaa uutta elämääni täällä. Eikä sen pitäisi olla niin vaikeaa kun siitä joskus itse teen.
Ja kun sitä järjellä miettii, ei tässä ole enää kun 338 päivää ja olen taas siellä kotona. Joten eiköhän me pärjätä.
-Rosa
PS. En oo hirveesti ehtinyt ottaa kuvia, kun tuo kamera jää aina vähän kaikkialle muualle kun missä sen pitäisi olla. Nyt olen muutenkin niin väsynyt, että lisään kuvia myöhemmin. Toinen juttu on se, että anteeks siitä, että kirjottaminen takkuaa, suomenkieli on ihan oikeasti päivä päivältä vaikeampaa. Hassua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti